Viikinkiemännän puhe – 3.7.2019
Rauta on mystinen aine, kova ja periksi antamaton kuten luontomme täällä. Taipaleemme raudan kanssa on alkanut vaihtelevasta, jotkut kertovat ensimmäisten rautamiekkojen taotun jo tuhat vuotta sitten, mutta ne olivat hauraita ja tapasivat hajota aina aivan väärillä hetkillä. Järvien pohjassa oli mystisiä asioita, joista saatiin heikosti työstettävää rautaa, eikä auttanut vaikka oli kuinka taitava seppä sitä käsittelemässä, veden haurastuttamat rautamalmit eivät kestäneet. Nyt vuosituhannen vaihde lähestyy ja olemme osanneet jo puolet tästä ajasta valmistaa itsekin rautaa, etsiä sitä kiviemme alta ja taltuttaa sen tulella.
Muistan kuinka vanhemmat kertoilivat tarinoita kaukaisilta ajoilta, siitä kuinka kauppiaat olivat aikoinaan hämmästyttäneet tuomalla mukanaan kirveitä, jotka kestävät kaiken ja saavat puut kaatumaan parilla iskulla. Nyt täällä Hauhonniemellä moiseen ollaan jo totuttu onneksi. Kauppa käy vilkkaana, joskin kaikki pitää kuskata etelän kauppapaikoille, turuille ja toreille.
Kylässämme asuu mies, joka taitaa mystisen taidon taivuttaa raudan tahtoonsa tulen ikiaikaisella voimalla. Noista miehistä on kerrottu monta tarinaa vuosisatojen vaihtuessa, mutta meidän Seppo vaikuttaa ihan normaalilta. Hän takoo puolisen päivää silloin tällöin, mutta suurimman osan vuotta matkaa kaukaisiin kaupunkeihin ostamaan miekoilla ja kirveillä lisää rautaa. On se lainannut pari orjaakin pelloilta työkaluja vastaan kaivamaan outoja kiviä järven pohjasta, jota se polttelee ja kopsuttelee.
Kuolleet elävät keskuudessamme. Me muistamme ja he muistavat meidät. Viljan jo notkuessa, keräämme ensimmäiset tähkät, poimimme jyvät ja viemme ne muistokivelle. Riistasta viedään pienet palat kivelle ja oluesta ensisiemaukset kaadetaan kuppeihin. Mietin toisinaan olivatko he huolissaan kun veimme kerran vahingossa vielä käymässä olleesta tynnyristä valmiin sijaan. Ja voiko heille tulla vatsanväänteitä.
Me muistamme ja he muistavat. Viljasta kiitokseksi he muistavat meitä sateilla, riistasta uusilla hirvillä, oluesta viljavilla mailla. Ilman heitä emme olisi tässä. Kiitos Ukon sateista ja poudasta, kiitos Tapion metsästä. Keneltä sitä ottaa, sille tulee antaa, kiittää ja muistaa. Kuten tästä maasta niitä, jotka kaskesivat ensimmäiset peltoalat aina niihin, jotka veistivät ensimmäiset lusikat käsiimme.
Muistan kuinka asettelimme isoisän maalliset jäänteet roviolle, kuulimme laineet hiljaisessa illassa, vaikka rantaa ei aivan näkynyt. Auringon kadotessa tuli päästettiin valloilleen, taivaanrannan viimeiset säikeet tuntuivat jatkuvan luonnollisina tulen loimussa. Se paloi tunteja. Rovion loistossa syötiin ja juotiin, olut kuohui ja sanoja vaihdettiin niin hartaita kuin iloisia.
Vaikka ruoka oli alkukeväästä tiukassa, haudalla pidettiin peijaiset, ruokaa ja juomaa kaikille, myös maan poveen. Potkan luut jätettiin jälkeen muistuttamaan, iloista ja nautinnoista kaiken keskellä, jopa sitä, joka ei jokapäiväiseen elämään enää voinut ottaa osaa.
Yön pimeydessä haravoimme vielä kytevät jäänteen keoksi ja aloimme työhön. Aamulla pieni kivikumpu oli valmis, ottamaan uuden päivän vastaan ja odottamaan, että luonto ottaa omansa takaisin. Sammaleet olivat jo peittäneet aiemmat ja pienet puiden taimet alkoivat vastustamattomasti puskea kaikkialta. Lopuksi kuokimme maan haudan etelälaidalla, merkkinä siitä, että tulevaa elämää vielä olisi jäljellä.
Hautauksen jälkeen maailma palasi jälleen radalleen. Askareet kutsuivat toimittamaan itse itseään, mutta illan saapuessa kevyen koleana suuntasimme kuppikivelle. Kannoin hienoa hiekkaa, miehen kantaessa vettä ja lasten tuodessa keppejä. Pellon keskellä kohoavaa kumparetta lähestyessämme lapsetkin lopettivat miekkailunsa ja aloimme töihin. Viritin nuoren pajun oksaan jousen ja lapset saivat tasata keppien päät.
Nostimme hiekkaa kivelle ja aloimme pyörittelemään keppejä jousella. Vuorottelimme pyörittäjää, välillä lisäilimme vettä ja hiekkaa. Eikä mitään tapahtunut. Kului tunti, lapset nukahtivat, kului toinen. Illan hiljaisuudessa pyöritimme ja pyöritimme. Ennen kuin lähdimme takaisin kotia kohti, kivessä oli jo pieni syvennös. Tiesin miehen lähtevän aamusta jatkamaan. Yksin. Se haluaisi olla rauhassa muistojensa ja työnsä kanssa. Kaivertaa hiljalleen viimeisen palveluksen.
Veimme kuppeihin viljaa, hunajaa, kolikoita ja viinaa. Murunen sadosta, jotta seuraavakin kasvaisi yhtä uljaana. Sormuksellinen olutta, jotta saataisiin hyvä jaettua. Niin toiveissa kuin muistamisessa, siunauksen ja hyväksynnän hakemisessa sekä avun pyytämisessä. He olivat niin lähellä kalmistoissaan ja silti niin kaukana.
Kuppikivet olivat meille kaikille paikkoja, joista haimme lohtua ja turvaa. Peltojen keskellä ne siunasivat lahjoillaan viljavat maat. Kun sairaudet tulivat ja Ukko siunasi meitä sateillaan, kuppeihin kertyvällä vedellä saatoimme valella sairastuneen. Aina siitä ei ollut apua, mutta esi-isiimme oli luottaminen silti.
Olin antanut hautaan mukaan pronssisen hannunvaakunani, joten kevätillat valmistelin uutta koristenyöriä ja solkea. Metsän sadosta oli jäänyt hirven luuta ja siitä olimme jo hioneet kaikenlaista tarpeellista, joten päätin ottaa pienen palan solkea varten. Siitä tuli kaunis, soikea ja niin sileä. Luun juonteet erottuivat erityisen kauniisti kiillotetusta pinnasta.
Juhlallisin pukuni oli paksua villaa, jonka olin värjännyt tumman vihreäksi. Kauppamatkoilta oli miehen mukaan tarttunut morsinkoa, jonka avulla olin saanut värjättyä hihansuut sinisiksi korostamaan vihreää. Sinisen piti näkyä, sillä ihan kaikilla ei ollut varaa sitä hankkiakaan. Omiin tarpeisiin muita värikasveja kyllä riitti, nokkosista kanerviin. Täällä Hauhonniemellä jopa mataratkin jaksoivat puskea läpi hietamaasta, joten punaistakin väriä saatiin koristamaan asujamme, kun joku jaksoi vain mataroita käsitellä tarpeeksi suuren määrän.
Olin tehnyt koko puvun itse koristeita myöden, mitä nyt hannunvaakuna oli ollut sepän takoma. Olin aikoinaan opetellut pystykangaspuiden käytön ja juhlapukuni oli ensimmäinen, johon olin oikeasti ollut tyytyväinen. Villat tosin olivat Maunonpojan lampaista, mutta nekin oli maksettu oman maan ohralla.
Tein nyörit mataran punaisesta, siihen meni viimeiset punaiset, mutta lopputulos näytti kauniille. Kuin pienet risteilevät verisuonet, jotka johtivat kiiltävän vaaleaan ytimeen, joka jossain kulmassa näytti aivan korpin kynneltä. Tiesin, että lähitaloissa oli hienompiakin, monet olivat satamakaupungeissa käydessään ostelleet niiden kiiltävähiuksisten poikien koruja, kaukaa merten takaa, mutta sellaiset harakanvarvaskirjoitukset eivät kauheasti puhutelleet vai mitä lie riimuja olivatkaan.
Jouduin kuitenkin odottamaan valoisampia iltoja, että pääsin koristelemaan sen pronssilangalla. Vaikka kotimme oli tilava, tuntui, että olimme ikuisessa hämärässä. Päreet eivät antaneet valoaan kauas ja ainoa avotulemme loimusi ulos johtavan hormin alla suojassa, jotta koko talo ei täyttyisi savulla. Korkeutta talossa oli kivasti vaikka laidoilla vinokatot olivat turhan matalia kävelemiseen ja seinät oli tiivistetty punoksella ja turpeella lämpöä pitäviksi. Akkunoita oli talon päädyssä ja seinän turpeessa. Vaikka siitä sai kesäisin ilmaa sisälle, niin pitkinä talvikuukausina tuntui usein siltä, että nekin olisi saanut jäädä tekemättä. Vasta nuoskalumien tultua, ne saatiin kinostettua tiiviiksi ulkoa, ettei tuuli päässyt sisälle.
Talon päädyssä, ovien sisällä oli pieni lätti mullikoille ja possuille. Erityisesti talvikuukausina raahasimme sängyt niiden viereen ja annoimme kuorsaavien eläinten lämmittämän ilman tuoda helpotusta pakkaseen. Lampaita ei meillä ollut, mutta villaa saatiin vaihtamalla lähitalojen kanssa. Kesät menivät peltoja viljellessä. Olimme joutuneet muuttamaankin viljavien maiden takia muutaman kymmentä kilometriä kauemmas aiemmasta, koska tilaa tarpeeksi isoille viljelyksille ei suistossa olisi ollut. Vanhaa taloamme pidimme kalastustupana yhä toisinaan.
Meitä asui saman katon alla kahdeksan, me, poika ja kaksi tyttöä sekä nuorin serkkuni vanhempineen. Olisi niille löytynyt sijaa muualtakin, mutta eivät kai halunneet lähteä, eivätkä olisi kyllä pärjänneetkään. Ei ainakaan serkku. Asuimme aikalailla ominemme, muutama muukin talo kohosi samassa laakson nurkassa, mutta vain yhteen meillä peltojen yli näköyhteys, joskin pellon keskellä levänneeltä kuppikiveltä olisi tienoomme jokaisen talon kyllä nähnyt jos olisi halunnut.
Ei serkkua, setää ja tätiä voinut poiskaan ajaa. He olivat perhettä ja kaikki mikä oli meidän, oli myös heidän. Isä olisi ollut hyvin vihainen jos niin olisi tehty, yritin kyllä kysellä lupaa ja viedä kuppikivelle lahjuksia, mutta mitään merkkiä ei siihen suuntaankaan näkynyt, ei mailla eikä halmeilla. Yleensä yhteistyömme toimi hyvin, kävin viemässä isälle ja muille uhreja kivelle. Vastineeksi saimme niin sadetta kuin poutaa, onnea askareisiin ja suojelusta. Muistan kun kävin ohimennen tiputtamassa kuppiin tammenterhon, niin jo parin päivän päästä sälekatiska kuhisi kalaa niin, että kissallekin jäi.
Meillä oli lähitalojen kanssa peltojen vuoksi yhteisiä askareita, joista vähäisin ei ollut missään nimessä turvan saaminen ulkopuolisilta. Ei sikäli, että tänne olisi juurikaan ketään eksynyt, olimme päävesireiteiltä melko kaukana, mutta turvaa ei olisi ollut ihan lähellä jos jokin joukkio tänne olisi ilmaantunut. Teponlinnaankin oli matkaa useampi peninkulma linnuntietäkin.
Suurin turva naapureista oli kauppamatkoilla, yhdessä kulkiessa tunsi olevansa paremmassa tallessa kuin yksin arvolastien kanssa. Vaikka ei me aina hyvin juttuun tultu, niin kyllä niitä sieti ainakin peijaisten ja uhrajaisten ajan ihan mukavasti. Samojen pulmien kanssa me kaikki painittiin, niin oli kiva tietää, että lähetä sai apua ja apetta jos kaikki menikin hetkittäin pieleen.
Peltoalaa tarvittiin, olimme lähitalojen kanssa raivanneet tilaa niille metsältä ja kaskenneet kaiken. Onneksi oli ollut jonkin verran niittyäkin, joten kaikkea ei jouduttu raivaamaan alusta saakka. Nyt elo sujui omalla painollaan, vehnä ja ohra nousivat suojaisassa poukamassamme metsien keskellä vuosi vuodelta, joskus paremmin, joskus heikommin. Kylillä joku kasvatteli kuulemma jotain uuttakin viljaa, mutta kukaan meistä ei ollut vielä ruista uskaltanut laittaa kylvöön, koska ei ollut takeita, että se olisi ottanut kasvaakseen.
Kodin vieressä oli laidunmaat ja muut viljelykset. Kaalit ja sipulit eivät vieneet juurikaan tilaa, mutta lantulle ja porkkanalle oli tullut varattua maata hieman enemmän kuin olisi ollut tarpeen. No, riittipähän ainakin jaettavaksi. Maunonpojalla oli lampaidensa lisäksi pellavat kasvamassa, eikä aikaa harrastaa juuresten kasvatusta, eikä kyllä taitoakaan. Tuntui aina vähän pahalle tehdä hänen kanssaan vaihtokauppoja, kun tuntui aina sille, että jäi itse voitolle, vaihtoi mitä hyvänsä.
Isäntä toi viime kesänä etelän kauppamatkalta tuliaisena uudenlaisen pedon vartioimaan vihannes maita ja vilja-aittoja. Se on suloinen ja pehmeästi liikkuva pieni petoeläin, jolla naskalin terävät hampaat. Olen katsellut lumoutuneena kuinka se vaanii häntä kevyesti heiluen pieniä lintuja ja loikkaa ketterästi ilmaan napaten saaliinsa varmasti. Saaliittensa eteen se joutuu tekemään töitä nykyään aika paljon, sillä en ole enää nähnyt hiiriä nurkissamme kuukausiin. Pieni saalistajamme on kuitenkin päivisin kadehdittavan raukea. Se loikoilee auringossa kivillä ja torkku päivät pitkät, kuinka kateelliseksi sitä ihminen kissalle voikaan olla.
Silloin kun isäntä suuntaa metsälle, se jolkottelee alkuun perässä, mutta kyllä se aina tulee takaisin melko pian. Taitaa tietää, että metsässä on sitä suurempia saalistajia, ainakin se on karhun taljalle tehnyt petinsä sisällä. Sitä ei oltu viety myytäväksi, sillä se oli muistona ensimmäisestä karhun kaadosta. Muistan ne peijaiset kuin eilisen päivän, kuinka ylpeä mies olikaan ja kuinka nostimme karhun kallon odottamaan auringon nousua männyn kelon nokkaan.
Mutta metsään tie vei kerta toisensa jälkeen. Ei niillä saaliilla elänyt, mutta toivatpahan ne lisää iloa elämään, etenkin sen jälkeen kun kauppapaikoille päästiin matkaamaan. Olipa isäntä kerran ostanut miekankin kauppamatkoillaan pelkillä näädän nahoilla Hämeen markkinoilla. Myöhemmin tosin oli kuullut, että jos olisi Euraan asti jaksanut, niin olisi saanut vielä viljatkin kaupanpäälle samalla määrällä nahkoja.
Apua sai myös kodinhaltijalta, jolle jätettiin aina ulos oma ruokakippo. Esi-isille oli hyvä järjestää apuvoimia, mutta ennen kaikkea oli tarpeen olla suututtamatta haltijoita. Ne saattoivat olla arvaamattomia. Kerrotaan kauheuksista joita ne pienet riiviöt toisinaan tekivät, erityisesti metsähaltijat olivat usein pahansuopia, koska eivät olleet tottuneet ihmisiin. Aina kun kaatoi metsästä puun, tuli kopuutella runkoa useaan otteeseen, että jos haltija sattui asumaan puussa se tiesi sieltä paeta, eikä vahingossa raahautuisi ihmisasutuksena pariin. En tohdi kertoa tarinoita mitä ne tekivät, ensinnäkään siksi etten tiedä ovatko ne pelkkää tarua ja toisekseen, koska en kykene sellaisia hirveyksiä toistamaan mitä ne tekivät lehmäparoille.
Luonnolta ottaessa piti muistaa myös jättää osa jälkeensä, kiitokseksi kaikesta. Luonto jatkoi suomistaan, vain jos sitä muisti kiittää kauniisti, eikä liioitellut saalista hakiessaan. Ukko on jumalistamme suurin, kaiken hallitsija, tai ainakin kaiken oleellisen. Sateillaan hän kasvattaa viljat ja salamillaan valaisee yötaivaat. Tapion tyytyessä turvaamaan elämän metsänsiimeksessä. Ahdilta saamme kalamme, mutta ilman leipää ja tulta, ei siikakaan maita.
Turvaa olemme joutuneet hakemaan villien saavuttua rannikoillemme vuosikymmeniä sitten, jo muutaman sukupolven ne ovat seilanneet sisämaa reittejämme pitkin aina kauas itään ja ulottaneet toisinaan sotaisat tapansa kansaamme vastaan. Suurimmaksi osaksi olemme kuitenkin saaneet olla rauhassa, sillä heille ei ole täällä mitään, omien sanojensa mukaan. He tyytyvät vaihtamaan tavaraa ja vaatimaan olutta. Ei heistä pahemmin haittaa ole, toisinaan äityvät kertomaan hurjiakin tarinoita ja osa elämään vähän turhankin raivokkaasti.
Olemme kuulemma osa myyttistä roihujen rannikkoa, vaikka ei meillä täällä asti rantoja olekaan. Rannikolla ilmeisesti heihin on varauduttu merkkitulin ja linnavuorin siinä määrin, että puolustusrakennelmat ovat tehneet heihin vaikutuksen. Mutta kun sisämaahan pääsee, tämä kaikki on asumatonta erämaata heidän mielestään. Ihmettelevät että eihän tätä voi vallata kun on talo siellä ja toinen täällä. Helpompaa on vain vaihtaa huonolla kurssilla nahat pois koruja ja aseita vastaan. Heillä niitä kuitenkin riittää.
Ylimieliset skandinaavit osasivat kyllä korujaan tehdä, mutta he olivat outoja. Kerran kauppamatkalla näimme parin heräilevän aamupäivällä satamaan köytetystä veneestä. Ensi töikseen kastoivat itsenä veteen ja hinkkasivat itsensä puhtaiksi kuin olisi ollut pyhäaamu. Lopulta vielä kampasivat kuontalonsa. Joku kertoi torilla myöhemmin, että niillä oli mukanaan pienet luusta veistetyt kammat kaikkialla sekä pienet luiset piikit, joilla putsasivat kyntensä. Tarinoiden jälkeen sitä katseli niitä kyllä eri tavalla, tavallaan kuin ihmisinä sittenkin.