Nurmesniemen Jaakko muistelee lapsuusaikojaan: 

Parasta ja erikoisinta Jaskan elämässä tapahtui kun sotavankeja tuotiin Wiralaan maataloustöihin. He asuivat vartijoineen kartanon lukutuvassa, olivat päivät töissä, kalastivat iltaisin omatekoisilla pajumerroilla ja tekivät lapsille puusta kaikkea mahdollista, käärmeistä aina katossa räpytteleviin lastulintuihin saakka. "Taitavia poikia hyppysistään", oli isäkin usein todennut.

Vangeissa oli isoa ja pikku-Vasilia, Sergeitä, Feodoria, Victoria, Nikolaita jne. Ja usko täi älä, nuo kaukaisen Ukrainan pojat oppivat uskomattoman nopeasti välttävää suomenkieltä ja Sergei, viljankorjuukaverini, puhui kai jo tullessaan suomea, koska isä pyysi hänet aina tulkiksi. Ja kohteliaita ne vankipojat olivat. Jo kaukaa Sergeikin huusi viljakuorman päältä äidilleni, joka raahasi suurta pyykkisaavia:
– Rouva, rouva, Sergei tulla nostamas kyllä saavi!

Se oli kai Sergei sekin, joka valmisti mustiksi poltetuista puupalikoista ja flanellikangastilkuista liimaamalla sellaisen käärmeen, että se oli tuottaa murheita Hilja-äidille. Se oli niin elävän näköinen, että kun sitä hiukan käänteli kädessään, olisi voinut luulla aivan oikean sahanteräkyyn itsensä siinä vääntelehtivän! Ja taas äidille annettiin pikkuisen kamferttia...

Kesät olivat kauneinta lapsuusaikaa. Sai uida, kalastaa ja marjastaa. Pitkilläkin mustikkamatkoilla järven takana pikku-Jaskakin sai olla mukana, vaikken koko aikaa jaksanutkaan tallustella. Täytyi välillä torkahtaa jossakin sopivassa, isän valitsemassa turvallisessa paikassa, kuten metsäladon heinissä tai vaikkapa kuivalla sammalmättäällä. Aina välillä isä kävi vilkaisemassa kuopustaan. Isähän se haki naisille aina hyvät marjapaikat ja kanniskeli Jaskaa reppuselässä pahimpien paikkojen yli.

Suurta juhlaa oli sekin, kun isä, Nikanderin Einari ja Jaskan pyynnöstä Sergei ja Nikolaikin olivat yhdessä järvellä kalastelemassa: Siinä oli melkoinen kielisotku kun nämä neljä miestä ja pikku-Jaska solkkasivat suomea ja venäjää sikin sokin!
– Opettele, kuule, sanomaan suomeksi tätä kalastussanastoa! ojensi isä aina Ukrainan poikia.
– Rjuuhi. Auskari. Juistin. Pitkasijma. Airot. Mjela. Vjerkkoo, sanoivat isän kuuliaiset sotavankioppilaat.
– Jufernaut, sehän alkaa jo mukavasti mennä, pojaat, kannusti isä.

Välillä juotiin termospullosta mustaa, väkevää kahvia, samasta bakeliittikupista kaikki vuoronsa perään.
Sergei halusi vuorostaan soutaa eikä hermostunut niin kuin Jaska oli aina tehnyt kuullessaan nuo isänsä yksitoikkoiset sanat:
– Souda, souda vasemmalla airolla kovemmin...
– Huopaa, huopaa, hyvä veli toveri Sergei...
– Huopjaan huopjaan, pehtoori, sanoi Sergei kuuliaisesti.
– Pannaas pojaat välillä paperossiksi, sanoi Nikanderin Einari. – Olis meinaan näitä nurkantakusia presuja, ihan kotimaista. Eei oo meinaan pojaat teillä siellä Ukrainassa näin hyvää kessua ikinä ollukkaan, vai mitä mahorkkaa tee ootte tottunnu polttelemaan. Annas Eevertti vielä tulta, niin päästään taas jatkamaan, sanoi Einari ja pani omatekoisen sätkäkoneensa taskuun.

Tuossa seurassa Jaskakin sain elämänsä ensimmäisen kuhan. Ihmettelyyni, miksi selkäevänsä pörhistänyt kuhankirri oli niin äkkiä lakannut sätkimästä veneen pohjalla, isä oli vain vastannut:
– No se vain imaisee ilmarakkonsa liian täyteen ilmaa ja nikeltyy siihen. Se on sama kuin me oltais jouduttu kuhan siimaan ja se kuha vetäis meitä pohjaa kohti, niin mekin tairettais nielaista vähän vettä liikaa...

Nikolain, Victorin ja Sergein kanssa Jaska sai tehdä pilkkeitä traktorin häkäpönttöön. Sota-aikana ei maataloustraktoreille eikä muillekaan siviilikulkuneuvoille riittänyt nestemäisiä polttoaineita. Silloin suomalaiset keksivät oivan niksin, puukaasulla kulkevat ajoneuvot. Autojen kylkiin tai perään, kuten traktoreihinkin, asennettiin ns. häkäpöntöt, joista koneet eli moottorit saivat tarvitsemansa häkäkaasun. Linja-autojen perässäkin vain mustat pöntöt savusivat tuulessa. Välillä kuljettajan täytyi tietyn matkan jälkeen pysäyttää ja lisätä pönttöön pilkkeitä, pieniksi pilkottuja koivupalikoita. Ymmärtämättä mitään vaaraa sotavangit antoivat Jaskan kuljettaa pilkepusseja traktoritalliin, jossa oli suuri yhden traktorin häkäpönttö päällä. Poika, elikkä minä Jaska, innostuin hiukan liikaa pöntöntäyttöpuuhista ja sain häkää tuulettamattomassa tallissa ja aloin voida pahoin. Se oli kai Sergei, joka tajusi tilanteen ja sanoi:
– Jascha, Jascha, sinä mene domiin, kotjiin, kotjiin, kova vauhti, kova vauhti, Jascha...

Ja Jaska meni, ja oksensi heti keittiöön päästyään likaämpäriin.

No, Hilja-äiti hermostui taas, mutta sai sen verran tolkkua Jaskan sekavasta selityksestä, että pystyi arvioimaan tilanteen ja juotti pojalle mustaa kahvia, ylenantamislääkkeeksi. Niin, ja otti taas muutaman tipan kamferttia.

Takaisin